Asiallisella ulkoasulla on todellista merkitystä. Asiallisen ulkoasun aikaan saamiseksi ei tarvitse olla ammattigraafikko, mainostoimistojen tai lehtitalojen art director tai muu ulkoasuseikkojen erityinen ammattilainen. Tarvittavien keinojen joukko on äärellinen, ymmärrettävä ja loppujen lopuksi ihan inhimillisesti opittavissa.
Mitä tulee näyttelyarvosteluihin, niin kiteytetysti sanottuna esitystapaa arvioitaessa tarkastellaan kahta asiaa:
1) miten kokoelmalehtien selkeä ulkoasu tukee kokoelman käsittelyä ja 2) miten esitystapa tuo näytettävän materiaalin esiin parhaalla mahdollisella tavalla ja tasapainoisesti niin yksittäisellä lehdellä, kehyksessä kuin kokoelmana kaikkinensa.
Vaikka muodollisesti esitystavan merkitys kokonaisuudesta on pieni (5 pistettä 100 pisteestä), niin luotaantyöntävän esitystavan haitalliset vaikutukset voivat olla huomattavat, koska luotaantyöntävän esillepanon vuoksi tuomarit eivät jaksa paneutua kokoelmaan; esimerkiksi:
– kaikkea aiheeseen perehtyneisyyttä ei huomata, jolloin kaikkia kokoelman muutoin ansaitsemia filateelisen tietojen pisteitä ei saada
– kaikkia käsittelyn ansioita ei huomata, jolloin kaikkia kokoelman muutoin ansaitsemia käsittely-pisteitä ei saada, tai merkitys-pisteitä.
Kärjistettynä, ehkä jossain määrin liioiteltuna, mutta palanen totuutta kuitenkin mukana, voidaan todeta, että jos kokoelma ei ole mukava katsoa ja seurata, niin tuomari saattaa aloittaa ajatuksella, että kokoelma ei ole kovin hyvä. On siis todella hyödyllistä panostaa siihen, miten esitystapa helpottaa kokoelman
– seurantaa,
– ymmärrystä ja
– siten houkuttavuutta!
Merkittävimmän motivaation hyvän esitystavan toteuttamiseksi pitäisi olla esitystavan välillinen vaikuttavuus muihin arvostelun osa-alueisiin.
Katsotaanpa alla olevan näköistä sivua. Kuinka helposti on sanottavissa, mikä tekstikappale on tarinaa ja mikä on analyysiä ja kumpaan kohteeseen tekstilohko liittyy? Ei ainakaan niin helposti, kuin kohtuudella voisi edellyttää.
Itse tekstiä ei tarvitse muuttaa, kunhan järjestelee sen tarkoituksenmukaisella tavalla: jo vilkaisemalla visuaalisesti on havainnoitavissa,
– mikä teksti liittyy mihinkin kohteeseen eli on kohteiden analyysiä ja
– mikä teksti on tarinaa eli liittyy sivulla esitettäviin asioihin.
Käytännössä tilaa kokoelmasivulla ei ole koskaan liikaan. Tilaa ei sen vuoksi parane tuhlata kokoelman aiheen ja tarinan kannalta tarpeettomiin asioihin.
Jos sivulle on sijoittamassa muuta kuin filateelisia (ja 2C-kokoelmissa ei-filateelisia) kohteita, on paikallaan miettiä, ovatko ne todella tarpeellisia:
– Onko kuva lähetyksen taustapuolesta tai etupuolen leimapainanteesta tarpeen?
– Onko kuvan tai kartan koko asiallinen?
– Onko kartta tarpeellinen? Esimerkiksi alla nähtävillä oleva tapaus: Kartta on nykyajalta — ja sitäpaitsi liian iso. Ja mitä hyötyä on tietää, missä Launceston sijaitsee!? Parempi olisi ollut näyttää reitti Hong Kongista Tasmaniaan – tai sijoittaa lehdelle myös toinen kohde.
/ / /
Vaikka yllä moitin tyhjää tilaa, niin tarkoitin runsaita tyhjiä alueita. Tyhjä tila oikein käytettynä jäsentää sivun asioita.
/ / /
Harkittua tyhjän tilan käyttöä on myös tekstin paloittelu asioittain omiin lohkoihinsa.
Sivujen tulisi olla tasapainoisia. Voi toki olla tilanteita, että kovin vähän on tehtävissä:
Vasemmanpuoleisen sivun tapauksessa yläosan raskautta voisi keventää vaihtamalla kohteiden paikkaa keskenään. Näin raskas kohde sijoittuisi sivun alaosaa.
Oikean puolimmaisessa tapauksessa ei oikein ole tehtävissä mitään muita järjestelyjä kuin pyrkiä hankkimaan sivulle paremmin sopiva kohde, mikä toki voi olla vaikeaa. Sinällään, kehyksessä oleva yksi tällainen lehti ei vielä ole ongelma.
/ / /
Analyysin ei tarvise aina olla kohteen alapuolella. Se voi olla kohteen sivulla. Vasemman puoleisella esimerkkisivulla ei ole ongelmaa tunnistaa, mikä tekstilohko kuuluu mihinkin kohteeseen:
Oikean puoleinen esimerkkisivu osoittaa, että sivulla kohteet analyyseineen ei tarvitse olla toistensa peilikuvia. Ratkaisut voivat vaihdella, kunhan pidetään huoli, että ei jää epäselvyyttä sen suhteen, mikä tekstilohko on mitäkin eli tarinaa versus analyysiä, ja mikä analyysi liittyy mihinkin kohteesen.
Mitä äsken puhuin kohteista ja tekstilohkoista, niiden sijoittelusta, niin sama pätee kaikkeen muuhunkin, mitä sivulle sijoitetaan: kartat, kuvat ja muu ei-filateelinen materiaali.
SREV mainitsee, että kokoelman ulkoasun tulisi lisätä kokoelman ymmärrettävyyttä ja houkuttelevuutta sekä tuomareiden että yleisön kannalta.
Edellä mainittujen seikkojen, jotka koskivat kohteiden ja tekstin sijoittelua, lisäksi on hyvä huolehtia seuraavista kolmesta asiasta:
– Erottuva väliotsikko. Tällöin jo kauempaa kokoelmasta yleiskuvaa muodostettaessa visuaalisesti havaitaan, missä luku vaihtuu.
– Kokoelmalle on eduksi, että lukija on koko ajan selvillä, missä kohtaa tarinaa hän on. Puhutaan tarinan seurattavuudesta. Sen vuoksi ylätunnisteessa toistuu sen luvun otsikko, johon sivu tarinassa kuuluu.
– Sivukohtainen otsikko, joka liittyy niin ymmärrettävyyteen kuin seurattavuuteen (tästä lisää seuraavalla kalvolla).
Kokoelmalle eduksi luettavana seikkana on tullut tavaksi laittaa jokaiselle sivulle sivuotsikko. Se on uniikki otsikko, joka tiivistää kyseisellä lehdellä esitettävän osan tarinasta. Ne ohjaavat tuomaria kokoelmasi läpi ilmentäen tarinaasi. (Ja jos on laiska lukemaan kaiken tarinasta, niin lukemalla sivukohtaiset otsikot, saa jo kohtalaisen käsityksen kokoelman tarinasta.) Otsikon on siis tarkoitus olla lyhyt, yhdelle riville mahtuva.
SREV:ssä mainittiin kokoelmalehtien ja kehyskokonaisuuksien yleisilme ja kohteiden kiinnittämisen huolellisuus. Noihin seikkoihin liittyy, että läpi kaikkien kokoelmalehtien tulee huolehtia tiettyjen linjojen toteutumisesta:
– Otsikoiden ja ylätunnisteiden linja
– Sivuotsikoiden linja
– Sen alueen, jolle tarinatekstit ja kohteet sijoitetaan, yläreunan linja
– Sivun tehollisen alueen alareunan linja
SREV:ssä on myös vaade kehyskokonaisuuksien yleisilmeen vaalimiseksi. Siis onko jokainen kehys tasapainoinen.
Huolehtimalla, että
– kukin sivu itsessään on tasapainoinen, ja
– edellisellä kalvolla mainitut linjat pysyvät kurissa,
– on käsillä hyvät edellytykset saada kehyksistäkin tasapainoisia.
Myönnettäköön, että on liki mahdotonta tehdä täydellinen, mutta siihen tulee pyrkiä.
/ / /
Sivulta toiselle saman kaavan noudattaminen kohteiden asemoinnissa voisi odottaa olevan turvallinen ratkaisu (ks. alla olevassa kuvassa vasemmanpuoleinen kehys). SREV:iin on kuitenkin kirjattu vaatimus, että kohteiden sijoittelussa on vaihtelevuutta sivulta toiselle eli kaikkien sivujen ei tule näyttää aivan samanlaisilta. Usein kokoelman kohteiden koot ja muodot vaihtelevat keskenään, jolloin sivut poikkeavat toisistaan luonnostaan. Joissakin tilanteissa näin ei ole. Tällöin variointia on itse järjestettävä. Tästä olkoon oikean puoleinen kehys esimerkkinä.
Kunkin pääluvun alussa voi tarvittaessa olla johdantoteksti, -osuus. Mitä pääluvusta olisi kirjoittanut etulehdelle, niin sen voi sijoittaa tähän. Usein on jopa enemmän tilaa kertoa, mitä pääluvussa käsitellään ja taustoittaa pääluvun aihetta.
Pääluvun johdantoteksti saisi viedä tilaa enintään puolet sivusta.
Tällainen pääluvun alkuun sijoitettu osio myös visuaalisesti osoittaa uuden pääluvun alun.
Sanoma- ja aikakausijulkaisuissa normaalitekstin kirjasintyyli on päätteellinen eli antikva. Tähän ovat päätyneet siksi, että päätteellinen kirjasintyyli on päätteetöntä helppolukuisempi. Näin kokoelmasivuilla tekstin on pääasiallisesti hyvä olla päätteellisellä kirjasintyylillä tuotettua.
Luettavuuteen liittyy, että isoja kirjaimia ei tule käyttää kuin lyhyissä korostuksissa – jos niissäkään, koska korostus on hoidettavissa esimerkiksi lihavoinnilla.
Normaalitilanteissa sopiva tekstin koko on 10-12 pistettä.
Sopiva otsikoiden kirjasinko on 1,6 kertaa normaalin tekstin koko. (Tuo 1,6 tulee kultaisesta leikkauksesta, joka on kuvataiteessa ja arkkitehtuurissa sommittelun perussääntöjä.)
Tekstipalsta, jossa molemmat reunat ovat tasatut, on lähtökohtaiset tyylikäs.
Kapeissa palstoissa kannattaa oikea reuna jättää tasaamatta (eli liehuksi), koska muutoin seurauksena saattaa olla inhottavan suuria sanavälejä (kuten tässä vasemmampuoleisessa palstassa).
Luettavuustutkimukset ovat päätyneet, että maksimissaan palstan leveys saisi olla 10-13 cm, kun kirjainkoko on 12 pistettä, kuten tyypillisesti romaaneissa. Tämä perustuu siihen, että rivi tulisi voida lukea silmää liikuttamatta. Rivin ollessa pidempi silmää joutuu liikuttamaan ja palaaminen seuraavan rivin alkuun vaatii enemmän työtä.
Kirjasinkoon ollessa pienempi, kuten sanoma- ja aikakausilehdissä, palstan leveys on huomattavasti kapeampi, jopa 7 cm.
/ / /
Myös kokoelmalehdillä palstoittaminen on tapa parantaa luettavuutta.
Kohteet on paikallaan kehystää ohuella viivalla. Itse olen menetellyt niin, että kohteen ja viivan välissä on tilaa 3 mm. Jos kohde ei ole täysin suorakaiteen muotoinen, kuten varhaisfilateeliset lähetykset harvoin ovat, niin silti kehyslaatikon olen pitänyt suorakaiteen muotoisena
Koko sivua ei tule kehystää, koska se vain pienentää sivun tehollista pinta-alaa ja tehollista pinta-alaa ei tyypillisesti koskaan ole ruhtinaallisesti tarjolla.
Olen joskus nähnyt kokoelmia, joissa myös tekstilohkot on kehystetty – siis laatikoitu. Lopputulos näyttää palapeliltä eikä siis ole eduksi. Lisäksi tämä kehystäminen myös tuhlaisi tilaa. Näistä syistä tekstilohkoja ei tule kehystää.
Tässä on minun paljon käyttämät valinnat koskien kirjasimia, viivoja ja marginaaleja.
Tulee huomata, että kirjasinkokoja oli käytössä kolme:
1) tarina ja analyysi
2) väliotsikko
3) ylätunniste
Ei enempää.
Kirjasintyylejä oli käytössä kaksi:
1) tarina ja analyysi
2) väliotsikot ja ylätunniste
Niin tekstit kuin viivat olivat mustia. Poikkeuksen tekivät kohteet, joita halusin korostaa, joissa viivan väri oli magenta ja paksuus 3 pistettä.
Värien suhteen pääsääntö on musta, puhutaan sitten tekstin väristä tai kohteiden kehysviivojen väristä.
Tuosta linjasta voi ajatella yksi – tai kaksi – poikkeusta:
1) Harvinaisen kohteen korostamiseen voi kehyksissä käyttää mustasta poikkeavaa väriä, “korostusväriä”. Samaa korostusväriä voi käyttää tekstissä, kun kerrotaan, miksi kohde on harvinainen.
2) Toinen mustasta poikkeava väri voisi – muttei mitenkään tarvitse – olla sivukohtaisissa otsikoissa.
Jos käyttää mustasta poikkeavaa väriä molempien edellä mainittujen poikkeusten tapauksessa, niin silloin molempiin ei tule käyttää samaa väriä.
Poikkeavina väreinä harkitsisin cyania ja magentaa. Tämä siksi, että näille väreille on vähänkin paremmissa tulostimissa oma värikasetti-/patruuna, jolloin värin pysyminen samana, jos tulostin vaihtuu, on todennäköisempää, kun kyseessä ei ole sekoiteväri.
Kansainvälisen Filatelistiliiton, FIP:n, hallitus on julkaissut suosituksensa siitä, minkä kokoisia lehtien tulisi olla. Ajatus tässä takana on, että ne ovat sellaisia, jotka ongelmitta (!) mahtuvat näyttelykehyksiin. Pysty-A4 ja vaaka-A3 ovat tuossa suhteessa turvallisia kokoja.
(Tai liki turvallisia, sillä joidenkin maiden kehyksissä nuo ovat todellisia maksimikokoja, joihin kokoelmalehden suojamuoveineen tulee mahtua.)
FIP ei ole sitä säätänyt, mutta monien näyttelyiden erityissäännöissä on alettu edellyttämään, että kokoelmalehtien värin on oltava hillitty. Tässä suhteessa valkoinen (ei kuitenkaan kiiltäväpintainen) tai kerma ovat turvallisia värejä.
Paperin paksuudesta sanon, että paksuin mahdollinen, jonka tulostimesi kykenee käsittelemään. Monesti 160g-paperi vielä toimii.
Kun esille nousee ajatus, että havainnollistaisi jotakin asiaa piirroksin tai kopioin, niin kannattaa hetkeksi pysähtyä miettimään, onko tuo lopulta tarpeellista. Jos asia on kohtuudella nähtävissä itse kohteelta, niin jäljennös on turha.
Perustelluin tilanne jäljennökselle tulee silloin, kun kohteen molemmilla puolilla on kokoelman tarinan kannalta oleellisia seikkoja.
Jos kopion esittää, niin SREV edellyttää kopion poikkeavan ainakin 25% alkuperäisestä koosta eli kopio tulee pienentää kokoon 75% alkuperäisestä.
Poikkeuksen tekevät yksittäisten leimojen tai postilähetysten osien esittäminen. Niiden esittäminen täysimittaisina on sallittua.
Viimeisimmässä tyystin uudistamassani kokoelmassa typografiassa olen päätynyt tällaisiin valintoihin.
Nyt kirjasinkokoja on käytössä viisi (tarina, analyysi, sivuotsikko, väliotsikko ja ylätunniste) ja kirjasintyylejä on käytössä kolme (tarina ja sivuotsikko; analyysi sekä väliotsikot ja ylätunniste).
Niin tekstit kuin viivat olivat mustia. Poikkeuksen tekivät kohteet, joita halusin korostaa, joissa viivan väri on cyan ja paksuus 3 pistettä ja sivuotsikot, joiden väri on magenta.
